Pyhäinpäivän ajatukset lemmikeissäkin, ei vain ihmisissä
Pyhäinpäivän lähestyessä, ajattelen miten lemmikinomistajat reagoivat ja käyttäytyvät, päivänä, jolloin muistellaan kuolleita läheisiämme? Millaisia mietteitä käymme sisimmissämme? Ovatko ajatukset ainoastaan ihmisten muistoissa vai liittyykö siihen myös lemmikit, jotka ovat vierailleet polullamme. Samoin mietin omaa syyllistä oloani, jonka aiheuttaa perinne, jota en pystykään toteuttamaan.
Huomaamaton perinne
Huomasin tänä vuonna, että minulle on muodostunut perinne, ihan huomaamattani. Perinne, jolloin joka pyhäinpäivä lähden hautausmaalle viemään muistokynttilää. Tämän tajusin sen takia, koska itselleni ajoittuu työmatka juuri pyhäinpäivä viikonlopuksi. En pääse muistolehtoon viemään kynttilöitä. Tilanne on herättänyt itselleni syyllisyyden, ikään kuin laiminlöisin pois nukkuneita rakkaitani.
Olen pohdiskellut miten asiasta on tullutkin näin tärkeä? Onko se edesmennyt isäni, joka vanhankansan ihmisenä minua koettelee yhä, vain mistä tämä tunne johtuu? Ei, ei se isästäni voi johtua. Hän sairasti ja olin helpottunut, että nukkui pois vapautuen kivuista. Uskon, että kaiken takana on kuitenkin rakas, hänen kanssaan polkumme katkesi liian varhain – siis minun ressukka Elsa koirani.
Muistoissa lemmikit
Hautausmaalla katson ilolla ihmisiä. Heillä kaikilla on joku, tai useampi, joita kunnioitetaan pyhäinpäivänä kynttilän sytyttämisellä. Ajoitan käyntini hautausmaalle aina hämärtyvään aikaan, sillä hautausmaan ympäristö on silloin suorastaan lumoava. Joka kerta sama tunnelma, se nostattaa palan kurkkuuni ja myös haikean olon. Aistin vahvasti ihmisten olotilan paikanpäällä, hillittyä, arvokasta haikeutta ja surua. Välillä kuuluu lasten riemun kiljahduksia, joita tyypilliseen tapaan hyssytellään.
Kun on aika ottaa kynttilä käteen ja sytyttää se, mieleni sulkee muut pois ympäriltäni. Mitä tuleekaan mieleeni silloin kun kannattelemme kynttilää ja etsimme sille suojaisaa ja turvallista paikkaa? On yllättävää, kuinka monessa paikassa ehdin käydä ja ketkä kaikki vierailevat ajatuksissani. Ehkä minäkin vierailen heidän ajatuksissaan sielä jossain. Tämä kaikki sisältää useita erilaisia tunteita, muistikuvia koetuista hetkistä, ilosta, riemusta, pahasta mielestä, ikävästä ja haikeudesta. Suurin osa poisnukkuneista läheisistäni, oma isä, mieheni isovanhemmat ja edesmenneet lemmikit, ovat vanhuuttaan poistuneet. Itse koen sen hyväksyttävänä ja luonnollisena.
Valitettavasti ensimmäinen kissani, Misu, sai ikävän kohtalon. Häntä ammuttiin, Misu pääsi kuitenkin kotiin asti kivuista huolimatta. Lisäksi Elsa-koirani pyörii mielessäni, ei nyt niin usein enää, mutta pyhäinpäivä korostaa tunnetta. En voi kieltää, ettenkö joskus kynttilää sytyttäessä olisi tuntenut lemmikin menettämisestä suurta vihaa, surua ja ahdistusta. Johtuen vääryydestä, mitä mielestäni on tapahtunut kissaani kohtaa tai kun jouduin antamaan periksi Elsan sairauksille ja luovuttamaan hänet pois – kivuttomaan ikuisuuteen. Menetykset koetaan hyvin henkilökohtaisesti, ajan myötä viha muuttuu suruksi sekä ymmärrykseksi, jolla pystyy tuntemaan mielekkäämmät muistot. Itselläni suurin osa tämänhetkisistä muistoistani muodostuu kuitenkin lemmikkien kautta ja niissä on Elsa ykköspaikalla.
Mitä ihmiset mahtavat tuntea tuona hetkenä, kun kynttilän valo syttyy kotona tai hautausmaalla? Kuinka moni kertoo mitä tuossa hetkessä tapahtuu sisimmissään? En minä ainakaan aiemmin ole kertonut! Tilanne voi olla niin henkilökohtainen, etten itsekkään tunteiltani pysty puhumaan. Eikä tarvitsekaan kertoa. Jokainen meistä saa rauhassa miettiä rakkaittensa muistoja, olivat ne läheisiä ihmisiä tai rakkaita lemmikkejä, ketään ei syyllistä sinun tuntemuksiasi. Paitsi sinä itse, kuten minulle kävi. Taidanpa tutkia, voisinko sittenkin jossain sytyttää kynttilän… Elsan ja kaikkien läheisteni muistolle <3
Rauhoitutaan hiljentymään pyhänpäivän viettoon, Virpi
