Lemmikin muistolle

Lemmikin muistot pölyttyvät komerossa

Kirjoittaja 20.2.2019 Ei kommentteja

Kun muuttaa uuteen asuntoon, niin huomaa omistavansa tavaroita, joita ei muistanut olevan olemassakaan…

Jokainen on varmasti muuttanut joskus. Muuttoon kuuluu iloa uudesta asunnosta ja tuskaa tavaroiden siirrosta paikasta A paikkaan B. Vaikka valmistelee muuttoa kuinka hyvin ja kuinka kauan,  loppuun tahtoo syntyä kiirettä ja tavarat siirtyvät karsimatta läpi uuteen kotiin.

Muutin itse perheeni kanssa isommasta asuntoon pienempiin neliöihin, joka on aina haastava yhtälö. Olin varautunut muuttoon asuntomyynnin aikana, mutta asuntokauppojen syntyessä tulikin kiire ja tavaraa kannettiin urakalla pois uuden asunnon ostajan alta.

Mitä laatikoista löytyykään

Osa tavaroista on purettu ja aukaisen viimeisiksi jääneistä laatikoista summittain yhden laatikon.
Laatikossa on kansioita kasvattamistani pentueista. Yhteydenpidot ovat kestäneet kasvattini elämän loppuun asti ja jopa jatkunut sen jälkeenkin. Lisäksi tietenkin on omien lemmikkieni kansiot, kaikkine tietoineen:

  • rekisteripaperit, rokotuksineen
  • lääkärinkäynnit, tositteineen
  • näyttelytulokset
  • agilitykirjat
  • rutkasti kaikenlaista kasvattajilta/seuroista saatua kunniamainintaa yms. sellaista paperi/pahvi sälää.
  • valokuvia, niitähän löytyy sitten myös perhealbumeista myös.

“Olen kantanut koirauraani 20 vuotta kansiossa mukanani”

Mitä tehdä lemmikistä jääneille dokumenteille?

Tiesinhän minä, että jossain nämä tavarat ovat olleet. Yllätyin kuitenkin tajutessani, että olen ns. hillonnut näitä asioita itselläni, oikeastaan tietämättäni – miksi lemmikistä jääneet muistot pölyttyy komerossa? Aloin miettimään, olisiko aika päästää irti?

On totta, että osa tavaroista, jotka ovat olleet lemmikin arkipäiväisiä tavaroita, olen hävittänyt/luovuttanut ne eteenpäin heti lemmikin nukuttua pois, esim. löytöeläinten talteenottopaikkaan tms. Varsinkin näin olen toiminut, jos kotiimme ei ole jäänyt saman lemmikkilajin edustajaa, olen tyhjännyt kaiken menetyksen surussa. Tällainen käytäntö ’parantaa’ minut, muutoin koen jääväni suruun ja tuskaan liian kauaksi aikaa.
Joitakin vuosia sitten laitoin lahjoituksena pahvilaatikoittain erilaisia palkintoja ja ruusukkeita. Säästin muutaman ’merkityksellisen’ palkinnon, joista en tiedä ovatko ne yhä mukanani vai olenko hävittänyt nekin.
Vähän hävettää kuitenkin myöntää, etten tiedä missä se ’merkityksellinen’ palkinto on. Onhan kokemus ollut ainutlaatuinen kilpakoirani kanssa. Pelkäänkö loukkaavani rakkaan koirani muistoa vai sitä mitä muut lemmikki hmiset ovat mieltä?

En tiedä. Mutta totuus taitaa olla ettei sillä pystillä niin merkitystä ollutkaan. Monet muistot liittyvät erilaisiin kotihetkin ja harrastuskokemuksiin, ilman pystiäkin.
Ruusukkeet lahjoitin eteenpäin aiemmin, ja niitä kauneimpia pyörittelin hetki sitten käsissäni ja päädyin laittamaan tämän muuton aikana ne roskiin. Ne olivat komerossa, piilossa ja se ei ole mielestäni kovinkaan arvoa antava säilytyspaikka.
Ja löytyyhän paperien joukosta myös kennelliiton myöntämä todistus kennelnimestäkin. Onkohan se yhä jossain rekisterissä? Pitääkin selvittää asia.

Todisteena lemmikkieni ja kasvattieni olemassaolosta ovat yhä kansiot valokuvineen ja papereineen. Sen aikakauden kokemukset koiraharrastuksen myötä ovat olleet elämässäni ehdottomasti ykkösasia. Jos itse menehtyisin, kenellekään muulle näillä muistoilla ei olisi mitään merkitystä. Lapset ovat tutustuneet lemmikin omistamiseen enemmänkin kotilemmikki mielessä.

“Tavaraan liittyviä tunteita ei voi katkaista tai poistaa, ne pitää tunnistaa ja käsitellä. Kun ymmärrät, että roikut kiinni kattiloissa, resepteissä, kulhoissa tai väärän koon vaatteissa, siksi että kyse on paljon tavaroita isommista asioista, kuten identiteetistäsi, luopumisen tuska alkaa helpottaa ja voit valita sen, mikä on sinulle oikeasti parhaaksi juuri siinä hetkessä. Ilana Aalto/ Paikka kaikkelle”

Julkisuudessa on ollut puhetta tavaramäärästä ja kuinka se kertyy. Ilana Aalto auttaa ihmisiä ymmärtämään tavarasuhdettaan. Eräässä Ilanan blogijulkaisussa sivutaan aihetta miksi tavaran luopuminen sattuu.

Olen samaa mieltä Ilanan kanssa; se tunne, joka on johonkin tavaraan, on uskomaton voima. Kun tavaraa kädessään puntaroi, suorastaa muistot valuvat kättäni pitkin mieleeni. Muistikuvat, ainakin minulla aiheuttavat sen, että tuntuu todella vastahakoiselta luopua tavarasta.

Kerääntyneen muistojen aineiston määrän voi pienentää esim. seuraavilla tavoilla:

  • Käydä kokonaisuudessaan arkisto läpi ja muodostaa kokonaiskuva sen sisällöstä
  • Nyt viimeistään huomioitavat terveydelliset tiedot lemmikeistä voidaan jakaa rotuyhdistykseen tms. tiedoksi. Näin mm. jalostustoimikunnat saavat lisätietoa rekistereihinsä.
  • Halutessasi voit pentueita koskevista tiedoista kysyä pennun omistajilta, jos he haluavat jotain itselleen muistoksi, esim.  valokuvia
  • Pokaalit ja ruusukkeet voit lahjoittaa harrasteseuralle. Ne ovat hyvää tavaraa esim. match show-tapahtumiin.
  • Jos et pysty luopumaan kaikesta kerralla, tee yksi kansio. Keräät siihen ainoastaan rakkaimmat asiat.
  • Tarkista ettei roskikseen menevissä asiakirjoissa ole kenenkään henkilötietoja, jos on, hävitä ne huolellisesti.
  • Lajittele kaikki ennen jäteastiohin viemistä.

En muista koskaan puhuneeni kenenkään kanssa, mitä käy näille arkistoille ja muistoille. Hassua. Oletko sinä kerännyt vastaavasti arkistoa edesmenneistä lemmikeistäsi? Vai oletko ollut aktiivisempi ja päästänyt niistä irti aiemmin? Onko lemmikisi muistoille arvokasta antaa tavaran pölyttyä?
Millaisia kokemuksia sinulla on asiasta ja onko helppo luopua tavaroista ilman tuskaa?

Jätä kommentti kirjoitukseen